Ilmassa

Jaaha, tännepä eksyin, löysin tieni. Edellisestä kirjoituksesta on kulunut aikaa. Eipä kai ole ollut mitään sanottavaa. Eikä ole nytkään, mutta sanonpa silti.

Mitäs mulle kuuluu? Budoa treenaan edelleen neljä-viisi kertaa viikossa. Työni tangeeraa arkkitehtuuria, mutta ei ole lähelläkään sen timanttista ydintä. Elämä jatkuu isänä lapsilleni, lapsena vanhemmilleni. Naisen kanssa asumista olen taas (muutaman vuoden tauon jälkeen) harjoitellut viimeiset yhdeksän kuukautta.

Otsikko on "ilmassa". Liittyykö se johonkin muuhunkin kuin yllä olevaan valokuvaan? Onko ilmassa oleminen kaiken mahdollistavaa vapautta vai irrallista juurettomuutta? Vai molempia? Tämä kirjoitus on ilmassa. Tietääkseni se/tämä ei liity erityisesti mihinkään. Ja liittyykö se juuri sen takia kaikkeen?

Budossa koen kulkeneeni eteenpäin viimeisen vuoden aikana. Olen lähestymässä tilannetta, jossa minun ei tarvitse tehdä omassa harjoittelussani suurta eroa karaten ja aikidon välillä. Molemmat ovat budoa, molemmissa käytetään kehoa (ja mieltä). Tänään määrittelin itselleni budoharjoittelun kolme aspektia. Budossa opettelen hallitsemaan: 1) omaa kehoani, 2) vastustajani/harjoitusparini kehoa, 3) tilaa minun ja harjoitusparini välissä. Fyysisen hallinnan lisäksi tulee tietysti "mielen hallinta" ja kenties joitakin muita ulottuvuuksia...

Kahden budolajin välisten kytkösten sisäistämisessä minulle on ollut suureksi avuksi aseharjoittelu. Viimeiset puoli vuotta olen ollut innostunut aikidon aseista, jo:sta (128 cm puukeppi) ja bokkenista (puumiekka). Koen harjoittelevani mahdollisimman tarkoituksenmukaista vartalonkäyttöä, en niinkään aseella lyömistä. Suuret aikido-opettajat selittävät asetekniikoiden ja aikidon vartalotekniikoiden välisiä yhteyksiä ja samankaltaisuutta. Mielestäni jo- ja bokkentekniikat (erilaiset lyöntiharjoitteet sekä paritekniikat) ovat myös hyvin paljon sukua wado-karaten tekniikoille.

Kuvassa on neljä sotilaslentokoneita ja niiden suihkuvanat. Kuvassa on taivasta, ilmaa. Kuvassa on myös liikettä. Mikä on kuvassa tärkeintä?

Budo - jotain henkilökohtaisempaa?

Arkkitehtuuriblogittaminen ei ole oikein ottanut ilmaa siipiensä alle. Kirjoittelemiseni on harvaa ja vähän väkinäistä. Arkkitehtuurisaarnat eivät kumpua suoraan sydämestä. Niinpä olenkin useimmiten hiippaillut aihepiirin reuna-alueilla.

Mitäpä, jos kokeilisin toisesta, aktiivisemmasta intohimostani - budosta? BUDO; tiedäthän... itämaiset kamppailulajit: judo, aikido, karate, jne... Ensimmäisistä karatetreeneistäni tulee kohta 30 vuotta. Wado-tyylin karaten lisäksi olen pitkäjänteisemmin rikastuttanut elämääni aikidolla. Pintapuolisesti olen kokeillut monia lajeja (mm. taido, iaido, taekwondo, tai-chi-mun kung-fu, shotokan-karate).

Mikä budossa kiehtoo? Harjoitteluni kirjo ja motiivit (itsepuolustus, kamppailu, kuntoilu, ystävät, filosofia jne.) ovat vuosien varrella vaihdelleet suuresti. Tällä hetkellä treenaan aikidoa keskimäärin neljä-viisi kertaa viikossa ja karatea pyrin harjoittelmaan vähintään kerran viikossa. Koen tuottavani budolla sisältöä elämääni. Budo on tasapainottava vastanapa työelämälle. Joskus se on itsensä tyhjentämistä (stressistä, murheista, fyysisestä ja mentaalisesta kuonasta). Tyhjä tila mahdollistaa uudistumisen, uudet tunteet, uudet ajatukset, uuden toiminnan...

Budoharjoitus on minulle henkilökohtainen, jollain lailla itsekeskeinenkin tapahtuma, jolla on kuitenkin syvällinen sosiaalinen ulottuvuus. Budo ei ole lähtökohtaisesti joukkuepeliä. "Olet kuin Nykäsen Matti hyppyrin nokalla - ihan up yours", vastuussa vain itsestäsi. Toisaalta, pidempään harjoiteltuasi, alat ottaa oman toimintasi kautta vastuuta myös harjoitustovereistasi. Huolehdit, ettet vahingoita heitä tarpeettomasti ja luot omalla toiminnallasi edellytyksiä heidänkin kehitykselleen. Budossa ilmenevä epäitsekkyys voi näkyä esim. "paikan avaamisena" toiselle yksittäisessä harjoitteessa tai salille vääntäytymisenä sunnuntai-iltana toisen tulevan vyökokeen tai kilpailun takia.

Minua kiehtoo ajallinen jatkumo. Lajijen traditiot kumpuavat vuosikymmenten ja -satojen takaa. Ajallinen jatkumo koskettaa myös omaa harjoittelua. Budokavereita tulee ja menee ja tulee uudestaan. Oma tekeminenkin painottuu eri tavoin eri aikoina. Välillä harjoittelee enemmän, välillä ei harjoittele ollenkaan. Eilen ja tänään aikidoa, huomenna tunti aikidoa ja puolitoista karatea, "jos luoja suo".

Hyvä arkkitehtuuri 1 - Ympäristön huomioiminen

Tekisi mieli kirjoittaa jotain hyvästä arkkitehtuurista. Ympäristön huomioiminen? Rakennus rakennetaan osaksi ympäristöään. Minun mielestäni hyvä arkkitehtuuri parantaa ympäristöään. Kuulostaa itsestään selvältä, eikö?

Jostain kumman syystä jopa taitavat ja moninkertaisesti palkitut arkkitehdit suunnittelevat toisinaan rakennuksia, jotka suhtautuvat ympäristöönsä piittaamattomuudella ja ylenkatseella. Vaatimattoman ja hieman ajastaan jääneen virastorakennuksen viereen suunnitellaan itsetietoinen ja sinänsä komea viritys, joka saa naapurinsa näyttämään entistäkin nuutuneemmalta. Missä vika? Antaako uudisrakennuksen suuri koko luvan olla huomioimatta ympäristöä?

Mikä se ympäristö sitten on ja miten sitä voi huomioida? Kaupunkiympäristö koostuu pääasiallisesti toisista rakennuksísta, mutta myös kaduista, kujista, aukioista, puistoista, kasvillisuudesta jne. Helppo tapa huomioida naapurirakennukset sekä lähialueen rakenteet on lainata aiheita ja elementtejä ympäristöstä (esim. materiaalit, mittasuhteet, muodot, värit, julkisivun osien korkeudet). Lainaaminenkin on tietysti taitolaji.

Mikä kelpaisi esimerkiksi ympäristöään huomioivasta arkkitehtuurista? Jokainen miettiköön itse.

Keskinäisen kehun kerho

"Omakehu haisee", "Ylpeys käy lankeemuksen edeltä", "Se nyt on sellainen keskinäisen kehun kerho". Käytössä olevat sananparret kielivät, että itsetyytyväisyys ei ole kovin arvostettua ainakaan vanhakantaisessa kansallisessa kulttuurissamme.

Itse olen päätynyt harvinaiseen (?) työpaikkaan, jossa esimies kannustaa ja antaa positiivista palautetta sekä kiitosta työtehtävien hyvästä hoitamisesta. Ainakin minua sellainen motivoi. Liian monilla työpaikoilla ilmenee työtovereiden välistä kateutta, epätervettä sosiaalista kilpailua ja kuppikuntaisuutta. Tiedostusvälineissä puhutaan suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta.

Työpaikkani on pieni yhteen hiilen puhaltava konsulttitoimisto, oman sektorinsa uraauurtava asiantuntijaorganisaatio. Meidän ei tarvitse kilpailla toistemme kanssa, eikä oikeastaan ns. kilpailijoidemmekaan kanssa. Jos joku muu tekee jonkun asian paremmin, voimme nostaa hattua ja ottaa oppia omien toimintatapojemme kehittämiseksi.

Pitäisikö kaikesta kriittisyydestä sitten luopua? Päinvastoin! Myös punnittu kritiikki löytää paremmin maalinsa, kun se on tuotu esiin lähtökohtaisesti positiivisessa ja kannustavassa ilmapiirissä. Terveen kritiikin perimmäinen tehtävähän on kehittää asioita, ei mitätöidä yksittäistä ihmistä.

Työhyvinvointi on usein kiinni pienistä asioista. Kateus, ylikriittisyys ja epäterve kilpailu halvaannuttavat työilmapiirin. Hyväksyntä, kannustaminen ja työyhteisön tuki luovat pohjaa kunkin työntekijän henkilökohtaisen ammatti-identiteetin vahvistumiselle. Kyse on loppujen lopuksi pienistä aste-eroista yksilöiden ja lopulta kokonaisten yhteisöjen asenteissa.

Mitäpä, jos koko maailma olisi suuri keskinäisen kehun kerho? Mitä tapahtuisi ihmiskunnalle?

Puhtausopista pakettitaloihin

Ystäväni ja varhainen arkkitehtisankarini Joni on pyytänyt Alvarin kalsareihin kirjoitusta "puhtausopista". Oletan Jonin tarkoittaneen enemmän arkkitehtuurin kuin mielen tai kalsareiden puhtautta.

Arkkitehtuurihygienia onkin asia tai tarkastelun taso, joka jakaa rakennetun maailman käyttäjät tehokkaasti eri leireihin. Keskivertosuomalaisen elämään arkkitehtuurin tyylipuhtaudella ei taida olla sanottavaa vaikutusta, ainakaan tietoisella tasolla. Sitävastoin kunnon arkkitehtuurifanaatikot kokevat kosmoksen pyörivän nimenomaan pitkälle jalostetun muotokielen omaavien arkkitehtuurihelmien välittömässä läheisyydessä. Mitäpä nousee minun mieleeni tästä kaikesta?

Pakettitalot - Jukat, Pekat, Älvsbyt ja sen sellaiset... Hui, nyt liikutaan jo maailmassa, jota tiukempien arkkitehtuuripuritaanien mielestä ei luultavasti pitäisi edes mainita arkkitehtuurin (rakennustaiteen) yhteydessä. Kuitenkin puhutaan samoista markkinoista (rakentaminen) ja saman inhimillisen tarpeen (asuminen) tyydyttämisestä, johon myös ns. kultivoituneempi asuntoarkkitehtuuri pyrkii tarjoamaan vastauksia.

Pakettitaloista ja tilaelementeistä olen varovaisen kiinnostunut. Nykyisten energiavaatimusten, kustannusrakenteen, yhteiskunnallisen teknologiauskon ynnä muun yleisen meiningin vallitessa tuntuisi aivan järkeenkäyvältä suorittaa rakentaminen valvotusti sisätiloissa joissakin viikoissa sen sijaan, että parin-kolmen ukon kansainvälinen porukka turaa tontilla säiden armoilla vuoden päivät. En nyt vastusta paikalla rakentamista - sanon vain, että tehdasvalmisteinen pakettiratkaisu on kiinnostava vaihtoehto. Vaihtoehto muuttuu laajassa mitassa vieläkin kiinnostavammaksi, kunhan arkkitehdit pääsevät virittelemään ja puunailemaan paketteja mieleisikseen. Minullakin on joitakin ajatuksia asiasta.

Luultavasti on turha yrittää alkaa neuvomaan koko pakettitalotoimialaa. Tällä hetkellä suuri osa "maksavista asiakkaista" haluaa joka tapauksessa ostaa tuttua huttua, jossa perinnemökki varovasti ojentaa avointa kättä amerikkalaisen marenkiunelman suuntaan. Minä toivon ja luullakseni moni muukin toivoo: selkeyttä, raikkautta, toimivuutta, kohtuuhintaisuutta, ripausta elämyksellisyyttä...

Mitä järkevästi sovellettu arkkitehtuurin puhtausoppi voisi tarkoittaa valmistalon kohdalla? Se voisi tarkoittaa: puolivillaisten koristeaiheiden poisjättämistä, täsmällisyyttä, tyylikkyyttä (sama tyyli sisällä ja ulkona, kaikissa huonetiloissa, jopa pihalla), huolellisesti suunniteltua ja toteutettua kokonaisuutta sekä yksityiskohtia. Se voisi tarkoittaa ennakkoluulottomuutta ja uskallusta jopa epäsovinnaisiin ratkaisuihin.

Pakettipientalon arkkitehtuurin puhtausoppi on tilojen ja niiden toimintojen hygieniaa. Se on rakennustekniikan ja -teknologian hygieniaa sekä muodon ja visuaalisen kauneuden hygieniaa. Puhtaus on usein siivoamista, vähentämistä.

Lisää siunausta - Sakraalia 2

  

Rakkaat yksi ja puoli lukijaani,

Suosio velvoittaa. Invamopokin myy jo kalsareita tiedon valtatiellä.

Oletko vierailemassa kulttuuripääkaupunki Turussa? Turun itäiseltä hautuumaalta (Skarppakullantie 2, Hautausmaantie 21) löydät kaksi hienoa kappelia: edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Pyhän Ristin kappelin (Pekka Pitkänen, 1967) sekä Erik Bryggmanin suunnitteleman Ylösnousemuskappelin (1941).

Molemmat ovat vainajien siunauskappeita. Funktio on yhteinen. Siunauskappeli rakennustaiteellisena instrumenttina voidaan kaiketi mieltää portiksi maanpäällisen elämän päättymisen ja kristillisen ylösnousemuksen välille.

Näistä Ylösnousemuskappeli lienee ainakin kotimaassamme tunnetumpi. Sen taivaallisesta kauneudesta on sepitetty runoja ja laulettu lauluja. Vieläkin voimakkaammin saattaa pientä ihmistä koskettaa Pyhän Ristin kappelin syvä hiljaisuus. Sen karuissa muodoissa, harkituissa materiaaleissa ja harmonisoiduissa mittasuhteissa on jotakin hyvin jaloa, pyhää.

Ehkä nämä kaksi rakennusta jollain lailla täydentävät toisiaan. Pyhän ristin kappeli edustaa Tuonelan tummia sävyjä, Pitkän perjantain uhria. Ylösnousemuskappelissa puolestaan korostuu kuoleman voittamisen kirkkaus, kuulas polykromaattinen värähtelytaajuus. Kumpainenkin on itsessään kaunis, harras, keskittynyt.

Siunausta!

Arkkitehtuuriblogissa pitäisi olla kirjoitusta arkkitehtuurista. Viikko sitten kävin tutustumassa Pyhän Laurin kappeliin, joka sijaitsee Kehä III:n ja Tuusulanväylän kainalossa Vantaalla (Helsingin pitäjän kk.). Rakennus on valittu Vuoden 2010 betonirakenteeksi. Sen ovat suunnitelleet Anu Puustinen ja Ville Hara.

Mitä jäi mieleen? Valkoiseksi slammattu muuri, veistoksellisuus, valon ja varjon, leikki, alttarireliefit, hautausmaa, puutarha, vesialtaat ja erityisesti vihreäksi esipationoitu kupari eri muodoissaan. Rakennus on HYVIN HIENO. Alvar Aallon sanoja vapaasti lainatakseni: "Jos se suhteissaan ja detaljiensa kauneudessa kuvastaa Vantaan seurakuntien nykyistä sivistystasoa, niin on tuleville ajoille tässä säilynyt kaunis kuva 21. vuosisadan Vantaasta."

Pyhän Laurin kappeli linkittää ajatukseni kolmeen muuhun rakennukseen: Pekka Pitkäsen suunnittelemaan Pyhän Ristin kappeliin (1967), Ludwig Mies van der Rohen Barcelona-paviljonkiin (1929, 1986) sekä Kari Järvisen ja Merja Niemisen Laajasalon kirkkoon (2003), jossa poikkesin eilen. Kaikki neljä rakennusta ovat luonteeltaan sakraalirakennuksia, pyhiä tiloja - Barcelonan paviljonki on pyhitetty modernille minimalistiselle arkkitehtuurille (ja moni saattaisi väittää samaa muistakin).

Arkkitehtuuri on käyttötaidetta. Luomuksen taiteellinen laatu ja voima mitallistuu suhteessa sen käyttötarkoitukseen. Päädyn vielä etsimään modernin sakraalirakennuksen perimmäistä olemusta Tapiolan kirkkoon (Aarno Ruusuvuori, 1960), joka on ilmiasultaan kaikkia aiemmin mainittuja karumpi. Modernin pyhyyden määrittelyssä minua auttaa kirkossa jaossa oleva esite; "Hiljaisuudessa kuulen", "Mäntyjen suojassa rauha", "Pelkistetty kaikkeus" ovat esitteen otsikoita. Samaa sanoo tunnetut arkkitehtuurihokemat: "Less is more" ja "God lives in the details".

Tapiolan kirkon ja Uurnalehdon (Ilmari Lahdelma, 2004) karu harmonia puhuttelee minua. Uurnalehto on harvinainen paikka, josta käsin voi vielä kokea maailmankuulun "Tapiolan puutarhakaupungin" hengen. Kirkkosalissa nostan katseeni. Jokin sisälläni liikahtaa. Onko se kirkollinen pyhyys vai modernin arkkitehtuurin apostoli Le Corbusier? En tiedä. "Kuuntelen sinua silmilläni, sydämelläni katson. Kohotan kasvoni valoon." Siunausta!