Siunausta!

Arkkitehtuuriblogissa pitäisi olla kirjoitusta arkkitehtuurista. Viikko sitten kävin tutustumassa Pyhän Laurin kappeliin, joka sijaitsee Kehä III:n ja Tuusulanväylän kainalossa Vantaalla (Helsingin pitäjän kk.). Rakennus on valittu Vuoden 2010 betonirakenteeksi. Sen ovat suunnitelleet Anu Puustinen ja Ville Hara.

Mitä jäi mieleen? Valkoiseksi slammattu muuri, veistoksellisuus, valon ja varjon, leikki, alttarireliefit, hautausmaa, puutarha, vesialtaat ja erityisesti vihreäksi esipationoitu kupari eri muodoissaan. Rakennus on HYVIN HIENO. Alvar Aallon sanoja vapaasti lainatakseni: "Jos se suhteissaan ja detaljiensa kauneudessa kuvastaa Vantaan seurakuntien nykyistä sivistystasoa, niin on tuleville ajoille tässä säilynyt kaunis kuva 21. vuosisadan Vantaasta."

Pyhän Laurin kappeli linkittää ajatukseni kolmeen muuhun rakennukseen: Pekka Pitkäsen suunnittelemaan Pyhän Ristin kappeliin (1967), Ludwig Mies van der Rohen Barcelona-paviljonkiin (1929, 1986) sekä Kari Järvisen ja Merja Niemisen Laajasalon kirkkoon (2003), jossa poikkesin eilen. Kaikki neljä rakennusta ovat luonteeltaan sakraalirakennuksia, pyhiä tiloja - Barcelonan paviljonki on pyhitetty modernille minimalistiselle arkkitehtuurille (ja moni saattaisi väittää samaa muistakin).

Arkkitehtuuri on käyttötaidetta. Luomuksen taiteellinen laatu ja voima mitallistuu suhteessa sen käyttötarkoitukseen. Päädyn vielä etsimään modernin sakraalirakennuksen perimmäistä olemusta Tapiolan kirkkoon (Aarno Ruusuvuori, 1960), joka on ilmiasultaan kaikkia aiemmin mainittuja karumpi. Modernin pyhyyden määrittelyssä minua auttaa kirkossa jaossa oleva esite; "Hiljaisuudessa kuulen", "Mäntyjen suojassa rauha", "Pelkistetty kaikkeus" ovat esitteen otsikoita. Samaa sanoo tunnetut arkkitehtuurihokemat: "Less is more" ja "God lives in the details".

Tapiolan kirkon ja Uurnalehdon (Ilmari Lahdelma, 2004) karu harmonia puhuttelee minua. Uurnalehto on harvinainen paikka, josta käsin voi vielä kokea maailmankuulun "Tapiolan puutarhakaupungin" hengen. Kirkkosalissa nostan katseeni. Jokin sisälläni liikahtaa. Onko se kirkollinen pyhyys vai modernin arkkitehtuurin apostoli Le Corbusier? En tiedä. "Kuuntelen sinua silmilläni, sydämelläni katson. Kohotan kasvoni valoon." Siunausta!

Invamopo

Tänään minun piti julkaista ensimmäin alkuperäisen blogi-ideani mukainen kirjoitus. Kävin eilen tutustumassa uuteen ja ajankohtaiseen suomalaiseen arkkitehtuurikohteeseen, josta ajattelin tehdä kokemuskuvauksen. Päädyin kuitenkin illalla pyörälenkille. Seurakseni löytyi entinen luokkakaverini Jani. Syystä että pyöräretki vaikutti minuun päivän arkkitehtuuriekskursiota voimakkaammin, kirjoitan nyt tätä kirjoitusta.

Jani oli luokkatoverinani lähes 12 vuotta. Koko ala-asteen hän kuului laajassa kaveristossani top-kolmoseen. Ylä-asteella mahdollisesti koin hänet jonkinlaisena kilpailijana. Lukiossa kaveripiirimme eriytyivät. Vuosia myöhemmin, yhdeksän vuotta sitten Jani sai aivoinfarktin, jonka seurauksena hän menetti näkö-, liikunta- ja työkykynsä. Viimeisten vuosien ajan olemme asuneet samalla paikkakunnalla ja tavanneet toisiamme harvakseltaan. Jani purkaa tuntojaan ja kertoo elämästään blogissaan Invamopo. Vammautumisestaan huolimatta sekä johtuen olen ehkä pitänyt Jania hieman pelottavana lähimmäisenä. Hänellä on aina ollut tietty tapa "mennä suoraan asiaan" eli provosoida/testata keskustelukumppaneitaan. Silloin tarvitaan malttia, ettei joudu tarpeettomasti puolustuskannalle. Toisaalta kanssakäyminen ytimeltään tutun kasvutoverin kanssa on hyvin antoisaa ja helppoa.

Tänään kävimme kahvilla Janin vanhempien luona, jotka olen tavannut viimeksi yli 25 vuotta sitten. Hänen isänsä esitteli minulle arkkitehtonisen idean, jonka pidän toistaiseksi salaisuutenani ja jota aion kehitellä ja kokeilla lähitulevaisuudessa.

Pyöräillessämme näin Janin hetkittäin edessäni kamikaze-lentäjänä. Hän kuvaili minulle kadotettua näkökykyään - sitä miten silmät näkevät, mutta aivot eivät kykene tulkitsemaan. Minulle myös selvisi, että hänen itsenäinen pyörällä liikkumisensa perustuu paljolti opeteltuihin ja ennalta päätettyihin reitteihin. Poikkeaminen tutulta reitiltä teki hänestä hetkeksi jossain määrin riippuvaisen minun opastuksestani. Opin tänään paljon sellaista mikä on pohdituttanut, mutta jota en ole voinut kysyä. Tavatessamme puhumme usein ("paskaa" sanoo Jani muille) mm. ihmisyyteen ja ihmissuhteisiin liittyvistä asioista. Näkökulmamme eroavat, mutta ymmärrys on yhteinen.

Jani on minulle esimerkki ihmisestä, joka on elänyt omapäistä ja vaiherikasta elämää. Hän tekee sitä edelleen, eikä ole antanut "pikkujuttujen" hidastaa.

Merellä

Tänään kävimme Helsingin edustalla kyntämässä kesäistä merta vapaaherra af H.gårdin Hai-veneellä. Kyseessä oli lähtökohtaisesti hyvin esteettinen aktiviteetti. Vene ja omistajansa edustavat vanhojen hyvien aikojen klassista kaunosieluisuutta. Tässä parivaljakossa virtaviivainen muoto seuraa tarkoituksenmukaista toimintaa, yhdistyen kestävyyteen.

Aurinko paistoi. Minä olin vastoin parempaa tietoa nimennyt itseni kaksihenkisen miehistömme purseriksi. Vailla tietoa purserin tehtävistä intuitio oli johdattanut minut varaamaan mukaan eväitä ja aurinkovoidetta. Kuultuaan uudesta tittelistäni kippari H.gård välittömästi perehdytti minut aluksensa turvalaitteistoon. Auringosta huolimatta säätila ei ollut moottorittomalle purrelle suotuisin; tuuli puuttui.

Kertasimme aikamme merimiestaitoja laiturissa sekä mutustelimme ensimmäiset kanaburritoista. Viriävä tuuli kannusti meitä aloittamaan seikkailun. Matkaan päästyämme kaartelimme ensimmäiset merimailit suotuisassa laitavastaisessa. Minuun teki suuren vaikutuksen, kun kippari vauhdissa demonstroi 1930-luvun kilpa- ja huvivenesuunnittelun nerokkaimpia saniteettiratkaisuja. Vauhtimme kuitenkin hidastui tuulen tyyntyessä Kustaanmiekassa. Tämä antoi minulle mahdollisuuden esitellä alkukesästä poikani kanssa hiomiani sukellustaitojani; keulasta mereen ja Hain matalaprofiilisesta sivulaidasta takaisin kannelle. Pääsin vielä uusimaankin tämän virkistävän kokovartalokokemuksen. Samanaikaisesti vapaaherra H.gård piti parkkiintuneen merikarhun taidolla veneen kurssin täydellisen vakaana erittäin vaativissa olosuhteissa. Seireenit hurrasivat molemmin puolin salmea. Evästimme lisää ja joimme termospullosta kahvia.

Elämyksellisten uima- ja syömäkokemusten jälkeen, ihme kyllä, tuuli tyyntyi entisestään. Tämä tapahtuma sai meidät tarttumaan veljeskansaamme edustaneen ystävällisen moottoripurjehtijan tarjoamaan hinausapuun. Paluumatkalla kotisatamaan pääsimme vielä todistamaan tullin ja poliisin yhteisiskua, jossa salakuljettaja "Laitinen" kumppaneineen passitettiin todennäköisesti pidemmäksi aikaa tiilenpäitä lukemaan. Rantautumisessa noudatimme H.gårdin perinteistä kaavaa. Lopputulos oli oppikirjamainen.